ups and downs

Mun koko vaihtovuosi on tähän mennessä ollut pelkkää alamäkee (pyörälläkin pääsee alamäessä kovaa eikä tarvi polkee eli se on hyvä juttu eikä huono! :D), eli kaikki on mennyt ihan superisti eikä valittamisen aihetta oo ollut. Eilen tuli kuitenkin ensimmäinen kunnon ikävä-olo, kun tulin ihan huolella kipeeks. En nyt rupee sen kummemmin eritteleen, mutta sanotaan, että niin kipee en oo pitkään aikaan ollut. En ollut siis koulussa vaan nukuin koko päivän, ja siinä kun en tehnyt mitään niin rupes väkisinkin ajatukset karkaan kotisuomeen. Siihen, kuinka tässä tilanteessa kotona äiti tekis mulle kuumaa mustaviinimarjamehua ja antais kunnon voimahalin. Siihen, kuinka iskä tulis töistä kotiin ja kysyis huolestuneena kuinka mä voin. (Nyt mua rupee taas itkettään, ei pitäis olla tämmösellä herkkistuulella kahta päivää peräkkäin!) En mä sitä sano, ettei täällä välitettäis, ehei en todellakaan. Hostmom tuli puolen tunnin välein eilen kysyyn multa että tarviinko jotain (paitsi sillon kun nukuin) ja sama tänään. Kyllä musta huolta pidetään ja musta välitetään, älkää huolestuko :)

Kuitenkin, kun on (tai ainakin kun mä oon) kipeenä, niin herkistyy tosi paljon. Mä itkin eilen ja tänään mun ikävää ja sitä että oon kipeenä ja sitä epävarmuutta että tykätäänkö musta ja että mitä jos teen jotain väärin. Sit reipastuin ja rupesin paukuttaan realiteetteja päähän: Hei tyttö, sä oot tullu tänne, matkustanut maailman toiselta puolelta lähes tunemattomaan, onnistunut saamaan kavereita, onnistunut tekeen ittes onnelliseks niin monessa asiassa. Sä oot mitä oot, kun oot oma ittes niin susta kyllä tykätään, on tykätty tähänkin asti. Sä olet sä ja sun ei tarvi olla mitään muuta. Ja huomasin, että kappas, elämä alkaa taas hymyileen. ♥

Täällä kaukana, poissa kotoo perheen merkitys korostuu kyllä tosi paljon. Mä oon aina ollut tosi perhekeskeinen ihminen, mulle perhe on hirmutärkee ja tykkään viettää aikaa kaikkien mun perheen jäsenten kans (myös niiden huutavien-ja-kiukuttelevien-mutta-ah-niin-rakkaiden-teini-kaksosten kanssa, vaikka välillä saatan ehkä hitusen korottaa ääntä niillekkin hihi ;)). Mulle äiti ja isä on esikuvia ja tukipilareita, joihin saa aina nojata, jos ei ite jaksa pysyä pystyssä. Mä rakastan teitä. Ylikaiken. ♥

Nää ylä- ja alamäet kuuluu tähän vaihtovuoteen, ja varmasti samoja tunteita tuun käsitteleen vielä monta kertaa tän vielä jäljellä olevan vajaan 9 kk aikana. Pakko mun on vielä tähän loppuun sanoo, että jestas sentään mä oon ilonen ja ylpee itestäni että lähin vaihtariks. Tän vuoden jälkeen pystyn varmasti handlaan mitä tahansa, kun oon kerran pystynyt hoitaan nää asiat täälläkin! Ja suomalaisella sisullahan todistetusti selviää mistä vaan, niin että eikun havuja perkele ja etiäpäin ;)